Liian kauan jatkunut stressi ja ylivirittinyt hälytystila kehossa olivat liikaa mielelle ja keholle ja ne huusivat aluksi apua voimakkaan ahdistuksen, univaikeuksien ja sairastelun muodossa. Aavistelin samoihin aikoihin ettei ole normaalia kärsiä töissä pahoista muisti- ja keskittymisvaikeuksista tavanomaisissa asioissa, joita on tehnyt vuosikausia. Tunsin etten enää osaa enkä selviydy.



Lopulta sain paniikkikohtauksia. Henkinen paine kehossa oli liikaa. Vasta silloin tajusin jarruttaa. Liian myöhään. Luulin että olen supernainen, mutta olin väärässä.

Olen ollut sairaslomalla jo kohta pari kuukautta loppuunpalamisen takia ja tunsin vahvasti, että tarvitsin etäisyyttä ajatteluun ja sairaslomalla olemiseen. Sairaslomalla oleminen on hemmetin raskasta! Ammattilaiset muistuttivat minua etten ole toimintakyvytön vaan tällä hetkellä työkyvytön omaan ammattiini. Eihän mulla tosiaan ole jalka paketissa! Asiaa hetken pohdittuani päädyin ottamaan lomaa sairaslomastani ja lähdin yksin pakomatkalle Kööpenhaminaan.




Samalla lailla kun onnettomuudessa jalkansa loukannut kuntouttaa fysioterapian avulla itsensä eheäksi, minä kuntoutan mieleni ja kehoni taas toimimaan normaalisti. Minun pitää opetella uudelleen rentoutumaan, nukkumaan kokonaisia ehjiä öitä, elämään hetkessä tekemättä mitään, selviytymään ongelman ratkaisutilanteista ja ylipäätään paineistetuista hetkistä.





On ollut toisaalta äärimmäisen mieleenkiintoista seurata kehon ja mielen rajujakin muutoksia varsinkin sairasloman alussa tiedostaen samalla, että kaikki on ohi menevää. Minusta tulee vielä eheä ja lopulta varmasti osaan olla jopa kiitollinen burnoutista.


Yhteiskunta haluaisi että meillä on koko ajan pärinä perseen alla, mutta minä haluan

H I D A S T A A. 

Minun on pakko hidastaa. Lääkärit, psykologit ja muut ammattilaiset määräsivät minut hidastamaan. Juuri nyt parhaalta tuntuukin istua kahvilassa, tuijottaa ikkunasta ulos, lukea ja kirjoittaa. Minulla on vain aikaa. Minun ei tarvitse suorittaa eikä suunnitella. Jos haluan mennä puistoon sulattelemaan suklaakakkua, menen ja nautin vihreästä keväästä ja kukkien tuoksusta, kunnes kyllästyn. Ehkä olen vielä aamu-uninen, mutta tunnen itseni raukeaksi ja levolliseksi. Ehkä se johtuu vihreistä seinistä ja katosta sekä vanhoista nitisevistä lautalattioista.



En tiedä tarkalleen mitä tulin hakemaan. Sain ainakin auringon ja muutaman päivän ilman sairaslomaa. Tärkeintähän ei ole päämäärä vaan itse matka. Mennä vain ja elää hetkessä analysoimatta kaikkea. Siinä tulee herkkä ihminen hulluksi, jos liikaa ajattelee. Tuskin sitä muutkaan tietävät mikä on elämän ja olemisen tarkoitus, mutta joku viisas sanoi kerran, että ihmisen arvo perustuu olemiseen ei tekemiseen. Tällä kaikella olemisella täytyy siis olla jokin suurempi merkitys. Olen varmuuden vuoksi mahdollisimman kauan kahvilassa.



Löydän itsestäni dorminaisen, ekstrovertin seurustelijan, joka heittäytyy ja tutustuu uusiin ihmisiin. Perheen kanssa matkustaessa sitä harvemmin tutustuu yhtä paljon uusiin ihmisiin satunnaisia lyhyitä keskusteluita lukuunottamatta. Kuuden hengen huoneessa on välillä ruuhkaa, kun suomalainen, australialainen, etelä-korealainen, englantilainen ja kaksi tanskalaista laittautuu samaan aikaan ahtaissa tiloissa. Virittelemme yhtenä iltana jopa Euroviisustudiota ja kannustamme omien maidemme edustajia jatkoon.




Heti ensimmäisistä sairaslomaviikoista alkaen tuntui, että halusin pakoon sairaslomaa. Tuntui että pää räjähtää. Kaikki on niin ahdistavaa, sekavaa ja turhauttavaa ja lisäksi en voi itse määrätä kehoni ja mieleni tahtia parantua.  Kööpenhaminaan matkustaminen oli kyllä loistava päätös! Kaupunki tuntuu kodilta, jossa on helppo hengittää ja olla. Jätin hetkeksi taakseni kaiken ja pidin vain kiinni nykyisestä. Kehoni kiittää kun se sai rentoutua, levätä ja voimaantua ja koen että olen mennyt taas askeleen eteenpäin.

Olen huomannut, että minulle parasta terapiaa on luonnosta nauttiminen, puhuminen ja kirjoittaminen. Aina omien tunteiden sanallistaminen ei tosin ole helppoa eikä varsinkaan vaikeista ja henkilökohtaisista asioista kirjoittaminen. Halusin kuitenkin jakaa tämän tarinan toivoen, että saan antaa voimaa toiselle samaa polkua kulkevalle. Meitä on varmasti monta.

Kuinkas se yksin matkustaminen sitten sujui? Sanoisin, että hieno ja erilainen kokemus, mutta taidan kuitenkin ottaa seuraavalla kerralla Kartanlukijani mukaan matkalle, koska rakastan yhteisiä muistoja ja seikkailuitamme.

Onneksi minulla on koko ikäni aikaa kiertää maapalloa ja tutustua eri kulttuureihin, maa kerrallaan aina välillä palaten kotiin analysoimaan, rauhoittumaan ja palastelemaan matkaa ja haaveilemaan uudesta. Kotiin on hyvä palata lepäämään, onnellisena ja kiitollisena kaikesta mitä on saanut kokea.
Niin myös tälläkin kertaa.