Mustikanvarvut näyttivät olevan jo kallellaan marjojen painosta, kun lenkkitossuni kuluneet pohjat hipoivat niitä kapealla metsäpolulla.



Ensimmäisellä kierroksella yritin pyristellä irti työelämästä, keittiöremontin (ja koko asunnon remontoinnin) jälkimainingeista, läheisen muutosta, kirjoittamattomista blogiteksteistä ja epäselvistä työelämäkuvioista. Niin moni asia pitää minua tiukasta otteessaan ja lopulta mäen päällä metsämaisemaa katsoessa väsymys valui silmäkulmasta pitkin poskea.



Toinen kierros olikin jo paljon menestyksekkäämpi. Samaa tahtia, kun hikipisaroiden ja pulssin määrä kohosivat, tunsin tietynlaisen rauhan, inspiraation ja itseluottamuksen nostavan taas päätään ja usko omaan tekemiseen palautui. On ihan ok olla joskus alakuloinen, mutta on myös hyvä olla kartta, jonka avulla voi suunnistaa takaisin aurinkoiselle puolelle.





Kuvat otti tyttäreni Aada Linnanmäki
Instagram @aadalintsi