Siellä ne meidän kullannuput viime talvena loikoilivat ilmastoidussa hotellihuoneessa ja katsoivat Netflixiä. Kyllä pisti välillä vihaksi, kunnes tajusin, että käpylehmäaika on yksinkertaisesti takana päin. Leikin tilalle on tullut elektroniikka.

Lapset saavat välillä rentoutua sarjojen ja musiikkivideoiden parissa siinä missä itse rentoudun kirjoittamalla ja lukemalla. Ei kukaan jaksa uida ja olla auringossa koko aikaa. Ja kyllähän me yhdessä uitiin, ajettiin skoottereilla, naurettiin, nautittiin toistemme seurasta, juteltiin, pelattiin korteilla paskahousua ja ihmeteltiin apinoita, jotka tulivat vierailulle mökkimme terassille.

Kun suunnittelimme tämän talven matkaa, mietin hetken tosissani, että lapset jäävät nyt Suomen pakkaseen värjöttelemään, kun itse nautin auringosta. Minähän en maksa siitä, että tytöt lähtevät toiselle puolelle maailmaa puhelimiaan tuijottamaan. Tulin kuitenkin järkiini. Meillähän on aina ollut mukavaa yhdessä.

Matkustaminen on lapselle rikkaus, sillä he oppivat, kuinka maailma toimii oman kotikaupungin ulkopuolella. Lisäksi saan laatuaikaa 15-vuotiaani kanssa, joka ei kotioloissa juurikaan seurastani enää piittaa. Nämä ovat viimeisiä vuosia, kun matkustamme nelistään. Kohta neitien matkaseuraksi valikoituu mieluummin poikaystävät ja tyttöporukat. 

Tämä kohta on kuitenkin suosikkini: kullannuppumme joutuvat reissussa somelomalle, sillä vietämme viisi yötä telttaillen Omanin vuorilla, aavikolla ja rannoilla. Ilman wifi-yhteyttä.

Viime talvena huomasin ensimmäisen kerran, että tytöt puhuivat siitä, että he arvostavat Suomen ruokia, siisteyttä ja viileämpää ilmastoa. On hienoa nähdä, että he kiinnittävät eroihin huomiota ja osaavat arvostaa kotimaataan. Joskus pitää matkustaa kauas nähdäkseen lähelle. Auts, mikä klisee, mutta pitää paikkansa.