On perjantai ja bussiasema kuhisee rauhattomia Limassolin nuoria ja verkkaisesti käveleviä vanhuksia. Ojennan kuskille 1,50 € ja huikkaan iloisesti ja hieman kysyvä ilme kasvoillani ”Pano Platres?”. Kuski nyökkää, sulkee oven perästäni ja kaasuttaa kohti Troodos vuoristoa, jonka rinteillä on viiniviljelyksiä ja monia idyllisä pieniä kyliä, jotka vielä heräilevät kesäsesonkiin. 


Kylä on niin mahdottoman pieni, että sen läpi kävelee hetkessä. Yhden kahvilan edustalle on aseteltu muovituoleja ja myyjä tervehtii minua ystävällisesti. Kadut ovat mutkaisia ja talot suloisia. Pari autoa ajaa vastaan, mutta muuten en juuri näe ihmisiä. Asetun taloksi Forest Park hotelliin, joka on toiminut jo vuodesta 1936 ja on näin ollen Kyproksen vanhimpia hotelleja. Otan nokoset viileässä huoneessani ja lähden sitten iltapäiväkävelylle, jotta saan käynnistettyä koneistoni uudelleen.


Millomeri –vesiputous näyttäisi olevan karttasovelluksen mukaan aivan kylän kupeessa lyhyen metsäpolun päässä. Reitti kulkee aluksi vehreän laakson pohjalla seuraillen kiireesti virtaavaa puroa. Hyväkulkuinen polku mutkittelee, nousee ja laskee. Välillä kävelen puiden latvojen yläpuolella ja silmä kostuu kauniista maisemasta. Kun vihdoin saavun vesiputoukselle, kello on jo seitsemän illalla. Olen kävellyt melkein tunnin ja pohkeita pakottaa ja nälkäkin on kova. En pysty rentoutumaan ja ihastelemaan maisemaa, koska ajattelen vain, että miten pääsen metsästä pois. En millään jaksa kävellä takaisin ja aurinkokin saattaa laskea pian. Hädissäni pyydän venäläiseltä perheeltä kyydin takaisin kylään. He lupautuvat auttamaan vaikka heidän suuntansa on toinen.

Sinä olisit tiennyt paremmin. Arvioinut reitin pituuden, lukenut korkeuskäyriä ja katsonut kelloa ja tarkistanut milloin aurinko laskee.



Illallisella vilkaisen tyhjää tuolia edessäni ja koskemattomia aterimia ja sitten omaa lautastani, joka pullistelee välimerellisiä makuja. Sanovat, että tämä ruokavalio on terveellinen. Pah, Kypros menee ainakin minun kylkiini. En vain voi vastustaa pasteijoita, salaatteja, viininlehtikääryleitä ja jälkiruokabuffetin baklavaa. 

Sinä pitäisit näistä ruoista. 


Makaan peiton alla ja kuuntelen aamu-unisena metsästä kuuluvaa linnun viserrystä ja samalla katselen parisängyn toista puolta. Sitä puolta, jossa puhtaanvalkoiset liinavaatteet on vielä tiukasti käännettynä patjan alle ja tyynyt on vielä kauniisti aseteltu nojaamaan sängynpäätyyn. Ikävän tunne hieman kouraisee rinta-alassa. 

Sinä pitäisit tuosta isosta vehreästä puusta, joka on aivan parvekkeen edessä ja metsän rauhoittavista äänistä.


Aamiaisen jälkeen kävelen verkkaisesti Kaledonia-vesiputouksen juurelle. Pysähtelen kuvaamaan, kuuntelemaan ja katselemaan. Vastaantulijat tervehtivät toisiaan, ihastuneita katseita vaihdetaan. Kolmen tunnin kuluttua palaan takaisin, pohkeet taas täristen kaikesta kiipeämisestä ja laskeutumisesta. 







Pääsen valloittamaan myös Kyproksen korkeimman kohdan, Olympos-vuoren, joka kohoaa 1952 metriin. Maisemat ovat huikeat, mutta samalla oloni on hieman kiusaantunut. Harkitsen jo, etten enää hymyile ja ole ystävällinen vieraille. Näillä ominaisuuksilla sain itselleni kyydin vuorelle, mutta toisen vieraanvaraisuuden ja ystävällisyyden taakse kätkeytyikin muita toiveita. 

Minun suukkoni on kuitenkin varattu vain sinulle. 


Matkalla bussipysäkille pysähtelen aina mahdollisuuden tullen katselemaan vuoristomaisemaa, joka pilkistelee puiden ja talojen takaa. Haluan tallettaa itseeni tämän tunteen, kun kaikki ajatukset katoaa ja pään sisällä on hiljaista ja tyyntä.

Joskus vielä tulemme tänne yhdessä.