Postilaatikkoon ilmestyi viime syksynä viesti otsikolla "Työssäoppimaan Shanghaihin tai Intiaan" ja innostuksen aalto pyyhkäisi välittömästi ylitseni. Siitä alkoi viestien vaihto matkaa koordinoivan tahon kanssa. Aikatauluja hierottiin ja monenlaisia kuponkeja täytettiin.

Neljän viikon Intian vierailun tarjosi Opetushallituksen rahoittama projekti "Avaimet Intiaan", jossa yhtenä osallisena on myös Keski-Pohjanmaan ammattiopisto, jossa opiskelen tällä hetkellä media-alan ja kuvallisen viestinnän perustutkintoa. Kieltämättä pako pimeän tammikuun ajaksi vapaaehtoistyöhön lasten pariin FSL Indialle tuntui upealle mahdollisuudelle ja vieläpä kaikki kulut olisi katettu täysin. (EDIT 5.12.2019 korjattu projektin rahoittaja)

Kaikki tuntui kuitenkin jo alusta asti hieman sekavalle. Kohdekaupunki vaihteli, samoin ajankohta ja mahdollinen matkaseura. Viisumin myöntämisessäkin saattaisi tulla haasteita.

Lopulta aikataulu lyötiin lukkoon.

Lähtisin yksin.

Hakupapereihin kirjattiin, että menisin suorittamaan palan dokumentaarisen tuotannon opintoja ja koska myös voimaannuttava valokuvaus kiinnostaa minua, ehdotin heille siihen liittyvää projektia paikallisten tyttöjen parissa. Olisin myös ollut kiinnostunut dokumentoimaan arkielämää tai tekemään lasten kanssa yhteisen videoprojektin.





En kuitenkaan koskaan saanut tietää varsinaista toimenkuvaani ja luulen, että harteilleni olisi langetettu tavanomaisempia vapaaehtoisten työtehtäviä telttakoulussa, jossa he opettavat paikallisia katulapsia. Englannin opettamista, lasten ja vanhempien motivoimista ja tapaamisten organisointia, tietokonehommia, puutarhatöitä...

Sitten mietin, että kuka lyhyestä vierailustani lopulta hyötyy. Onko keskiössä minun kokemus vapaaehtoistöistä eksoottisessa ja jännittävässä maassa vai paikallisten todelliset tarpeet ja heidän etunsa ja mitkä ovat vapaaehtoisjärjestön motiivit ja hyödyt. Eettinen dilemma alkoi kasvaa aika suureksi.



  

Ja mikä minä olen työskentelemään lasten kanssa ilman minkäänlaista koulutusta! Sitä ei lasketa, että olen onnistunut kasvattamaan kelvollisen 16-vuotiaan naisenalun (enkä suoriutunut siitäkään yksin). Ehkä työ paikallisessa mainostoimistossa tai harjoittelu Bollywoodin parissa olisivat olleet lähempänä omaa osaamistani.



Henkinen väsymys ja matkastressi alkoivat painaa ja viedä yöunia. Ajatus matkasta Helsinkiin viisumia hakemaan tuntui sekin ylivoimaiselta, mutta raahautumalla konsulaattiin viisumin voi saada alle viikossa. Aikaa lähtöön oli enää 5 viikkoa ja postitse toimitetun viisumihakemuksen käsittelyaika on 3-4 viikkoa. Ja se postilakkokin vielä. Lentolippujen osto viikko ennen lähtöä on hieman riskihommaa, kun ei tiedä onko juuri siihen tiettyyn koneeseen tilaa ja hinnatkin on aina kalliimmat (lue: rahoituksesta olisi jäänyt siten vähemmän käyttörahaa).

Vaikka olen mielestäni jo aika rutinoitunut reissunainen, niin minulla meni pala kurkkuun, kun eilen selvisi, että kukaan ei olisi vastassa Mangaloren lentokentällä. 100 kilometrin mittainen matka yksin taitettavaksi kentältä kohteeseen alkoi paisua päässäni tuhanneksi kilometriksi. En ikinä selviäisi yksin lentokentältä taksilla bussiasemalle saatika, että löytäisin oikean bussin, jolla löytäisin Kundapuraan. Ja vaikka selviäisin fyysisesti, niin hajoaisin palasiksi ahdistuksesta ja stressistä.

Luovutin.

Siksi vietänkin Intian sijaan tammikuun Suomessa tietokoneen ääressä ja opiskelen animaatio- ja tehostetuotantoa. Toivotaan, että aurinko paistaisi edes kerran viikossa.

Kuvat kahden vuoden takaiselta Intian reissulta.